Lappu rintaan pitkän tauon jälkeen

On vierähtänyt jo aika kauan siitä kun olen viimeksi tänne mitään rustaillut ja myös siitä milloin olen viimeksi numerolapun rintaan kiinnittänyt.

Vuosi 2016 meni kisojen osalta ohi Lontoossa asumisen takia ja se olikin jo ihan ennalta mietitty juttu eli siinä ei muodostonut sen suurempia kriisejä itselleni.

Viimeisin juoksukisani. Sandis trail sprint 2016,
 jossa sijoitun 3.

Vuosi 2017 olikin sitten ihan oma lukunsa. Terveysongelmat alkoivat jo edellisen vuoden lopulla. Optimistisesti kuitenkin ajattelin niiden menevän ohi, että pystyisin kisaamaan kesällä, mutta toisin kävi. Jatkuvat hengitystieongelmat estivät kovan harjoittelun ja kunnon nousun. Vuosi menikin pohtiessa, että oliko koko homma tässä vai voisiko vielä ns. pohjalta nousta. Kisaaminen on ollut itselleni aina se urheilun suola. Olen äärimmäisen kilpailuhenkinen, joten kisat ovat olleet aina yksi suurimmista syistä miksi rakastan kovaa treenaamista. Toiset urheilevat hyvän olon tai ulkonäön takia, mutta minä urheilen kilpailujen vuoksi. Oma treenaamisenihan ei ole ollut oikein koskaan mitään suoranaista terveysliikuntaa, vaan tarkotuksena on aina ollut puskea kroppaa parempiin ja kovempiin suorituksiin. Viime vuonna päätin sitten laittaa ne kovimmat treenit ja tavoitteet hyllylle odottamaan ja keskittyä 100% opiskeluun ja töihin. Tietenkin liikuin silti paljon, mutta kyse ei enää ollut siitä, että olisin tähdännyt johonkin tiettyyn kisaan. Tajusin myös, ettei omaa kroppaa ole mitään järkeä lähteä pilaamaan jonkun kisan takia, koska faktahan on se, että kun  ne ns  parhaimmat kisavuodet ovat ohi niin ainakin itse haluan vielä senkin jälkeen pystyä elämään mahdollisimman täyspainoista elämää. Työni on ja tulee olemaan hyvin fyysistä niin ei ole tarkoitus huonontaa omaa suorituskykyä sen takia, koska nuorena oli vain pakko kilpailla ja treenata vaikka oli kipeänä. Vuosi 2017 siis oli urheilun saralla hyvin vaikea etenkin henkisesti vaikka tulikin tajuttua paljon tärkeitä asioita.

Juoksutreenejä tuli kuitenkin tehtyä myös vuonna 2017, vaikka
terveyden kanssa olikin paljon ongelmia. Kuva:K.Jääskeläinen

Keväällä olin hyvin varovainen ja kärsivällinen urheilun suhteen. Keskityin tietoisesti enemmän opintoihini ja työntekoon, koska toisen työni takia minulle kertyi treenitunteja joka viikko vähintään seitsemän, joten en ottanut elämää suurempia paineita siitä, vaikka en ehtisi tekemään ns. puhtaita triathloniin tähtääviä treenejä. Pikku hiljaa aloin sitten miettimään, että mitäs jos ilmottautuisi johonkin juoksutapahtumaan ihan ilman tavotteita ja kävisi vain juoksemassa siellä ilman turhia ennakopaineita.  Näin sitten teinkin ja ilmottauduin huomenna juostavalle puoli maratonille. Joo ei ehkä ihan kaikista järkevin tapa palata lappujuoksuihin aloittamalla heti puoli maratonista, mutta sen verran kuitenkin halua itseäni haastaa, etten lyhyempää matkaa nyt tällä kertaa halunnut juosta. Lyhyiden ja nopeampien matkojen aika on sitten kesällä.

Tänä vuonna olen suhtautunut treeneihin
paljon rennommin, eikä yksi väliin
jäänyt treeni enää kaatanut koko pakkaa.

Huomiseen juoksuun olen kuitenkin asettanut kaksi tavoitetta: maaliinpääsy ja hauskan pitäminen. Mitään ennätysjuoksua en todellakaan tule tekemään, koska oman pienen lisänsä juoksuun tuo se, että menen seuraavaksi yöksi ennen juoksua yövuoroon ja juoksun jälkeen myös yövuoroon eli en viitsi ihan piippuun itseäni vetää. Rennoin mielin siis huomista kohti ja lähden juoksemaan pitkää lenkkiä enkä mitään juoksukisaa. Rennolla fiiliksellä yövuoron jälkeen juoksemaan.

Paluu todelliseen arkeen

Maanantaina loppui tähän asti mielenkiintoisin jakso opinnoissani. Viisi viikkoa tuli vietettyä aivan jossain muualla kuin koulunpenkillä ja se olikin juuri sitä vaihtelua mitä olin kaivannut. Nuo viisi viikkoa olivat aikalailla ruusuilla tanssimista jokaisesta kulmasta tarkasteltuna.

Vuorokausirytmini muuttui, mutta se toi hauskasti haastetta normiarkeen ja haastoi normaalit aikatauluni juuri oikealla tavalla. Koko vuosi on ollut todella erilainen aikaisempiin verrattuna ja olen ollut aina suunnitelmallinen ihminen siinä mielessä, että jos haluan ehtiä tehdä paljon asioita niin minähän kerkeän ja tykkään suunnitella/aikatauluttaa päiviäni. Tarvitsen päiviini rutiineja, jotta pää pysyy kasassa. Alan stressaamaan asioista helposti, joten on helppo pitää pakka kassassa kun sitä vähän suunnittelee etukäteen

Viiden viikon aikana pääsin suunnittelemaan tekemiseni niin, että saisin pidettyä juuri löytyneen treenirytmin yllä, opiskeltua jonkun verran, käytyä töissä ja vielä mahdollisuuksien mukaan nähdä kavereitani. Helppoahan se ei ollut ja tottumiseen meni jonkunaikaa, mutta vaikka se saattaa joidenkin korvaan tyhmältä kuulostaa, niin nautin siitä, kun piti vähän aikatauluttaa menemisiään.

Lepäiltyä olin saanut ihan tarpeeksi ja alkusyksy ei ollut koulun osalta kauhean raskas, joten opintoihin liittyvän harjoittelun alettua pääsin niin sanotusti omaan moodiini. Aikaisia aamutreenejä, tehokkaaseen palautumiseen keskittymistä ja ruokailuun erityishuomiota kiinnittämistä, olivat juuri niita asioita, joita kaivannut tänä vuonna.

 Tuossa viiden viikon jaksossa pidin juurikin siitä, että elämääni tuli pysyviä rutiineja. Opintoni sotkevat hyvin paljon normaalisti arkeani, kun luentoja lisäillään lukkariin välillä todella lyhyellä varoitusajalla ja sitten kun luennon perään lisätään aina yhtä mukava pääte ''läsnäolopakko'' niin kyllähän siinä hermot usein kiristyvät, kun olet ehtinyt sopimaan työvuoron vapaapäivällesi, mutta sitten luentoaikataulu muuttuukin ja saa pomolle häntä koipien välissä selittää miksi pitäisi saada vuoro vaihdettua.

Viisi viikkoa siis pääsin tanssimaan vaaleanpunaisilla pilvillä. Tiesin kaikki harkan työvuoroni etukäteen, sain sovittua pomoni kanssa poissaolot hyvissäajoin, kovimmat treenit tein vapaapäivinä ja opiskeluja hoidin jokaisessa pienessä raossa kun kerkesin. Tämän viikon maanantaina oli kuitenkin nopea pudotus todellisuuteen, kun harkka loppui ja oli tiedossa paluu koulun penkille. Nyt saa taas muutaman viikon yrittää saada epäselvistä tehtävänannoista kaiken mahdollisen irti ja löytää uuden motivaation luennoilla istumiseen. Eipä tämä kuitenkaan ainakaan itseäni ihan liikaa häiritse, koska kuluneiden viikkojen aikana tuli todistettua se, että opiskelen todellakin omalla alallani.
Vaikka välillä tuntuukin, ettei motivaatiota meinaa millään löytyä kaikilla luennoilla istumiseen niin silti pyrin saamaan kaikista asioista jotain irti. Kun motivaatio omalle alalle valmistumiseen kasvoi, niin kasvoi motivaatio urheiluakin kohtaan uudestaan samalla. Ensi vuoden kisakalenteria on alettu suunnittelemaan ja niistä saatan täällä blogin puolella vielä puhua tarkemmin kunhan ne vielä tästä täsmentyvät.

Muutosten kautta väsymykseen

Tänä vuonna blogini ei ole todellakaan päivittynyt samaan tahtiin kuin aikasemmin ja siihen on monta syytä:

•  ajan puute. Tänne kun rustailen tekstejä ihan vain fiilis- ja harrastuspohjalta

•  motivaation puute. Eipä sitä haluaisi joka kirjoituksessa jostain valittaa tai kirjoittaa muuten  negatiiviseen sävyyn.         

•  aiheiden vähäisyys. Kesä ja kevät meni enemmän tai vähemmän opintojen ja töiden parissa  ja   kun tekee vielä töitä, joissa pätee salassapitovelvollisuus niin eipä niistä täällä oikein mitään  pölistä. 

Tämä vuosi on ollut monella tapaa erilainen. Ei ainoastaan urheilun parissa vaan myös yksityiselämässä. Tänä vuonna tuli sellaine raja vastaan, että ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen etten laittanut kertaakaan minkäänlaista numerolappua rintaan kisaaminen mielessä. Ja juu eipä niitä numerolappuja tule rintaan laitettua muiden syiden takia. En siis asettunut kalkkiviivalle kertaakaan. Surullistahan se on varsinkin henkilölle, joka on kisannut koko elämänsä ja on ''hieman'' kilpailuhenkinen. Eniten koin kuitenkin pettymystä itseäni kohtaan. Koin, että olin epäonnistunut ihmisenä ja olin jotenkin huonompi kuin muut, vaikka eihän se tietenkään niin todellisuudessa ole. Mieli nyt kun kehittelee kaikkea omaa silloin, kun on paha olla, eikä saa toteuttaa itseään haluamallaan tavalla.

Kuva: Selina Ala-Nikkola

Seinä minulla tuli lopullisesti vastaan tämän vuoden kisojen kanssa viimeistään kesäkuussa, kun en ollut saanu koko vuonna yli kolmea viikkoa pidempiä täyspainotteisia treenijaksoja plakkariin. Omaa terveyttään on kuitenkin aikas turha pilata alle 25-vuotiaana. Tällä hetkellä tilanne tuolla saralla on se, että diagnooseja on ehdoteltu, mutta mitään varmaa ei ole pystytty toteamaan  ja tilanne on helpottunut siihen pisteeseen, että mitään akuuttia ei tällä hetkellä ole, mutta tutkimuksia jatketaan.

Jos urheilun saralla asiat eivät ole olleet ruusuilla tanssimista niin eivät ne asiat ole olleet sitä millään muullakaan osa-alueella. Opintojen, urheilun, töiden ja vapaa-ajan yhdistäminen on alkanut tuottamaan koko ajan enemmän haasteita. Opinnot vaikeutuvat ja kun nyt olen hakeutumassa alalle missä ei hirveästi haluaisi tehdä virheitä niin opintoihin on tullut panostettua entistä enemmän. Tällä hetkellä tavoitteeni on valmistua samaa aikaa oman vuosikurssini kanssa, joten töitä saa välillä tehdä todenteolla, että pysyy pää menossa mukana.

Kuva: Marisa Soulanto

Paljetti pysyy helposti kasassa, kun jokainen osa-alue (opinnot, työt, urheilu ja vapaaa-aika) on tasapainossa, mutta kun yksi palikka alkaa heilumaan niin alkavat muut huojumaan ihan vain solidaarisuuden takia. Tänä vuonna kun tuo urheilupuoli ei mennyt ihan niin kuin viime vuonna suunnittelin.

Urheilu on ollut minulle aina äärimmäisen tärkeä asia. Olen harrastanut kilpaurheilua ihan pienestä tytön tylleröstä lähtien ja nyt ensimmäistä kertaa jouduin kokemaan sen miltä tuntuu, kun ei pääse kisaamaan ollenkaan. Tuntui kuin pieni pala minusta olisi heitetty kielekkeeltä alas. Vapaa-aika ja urheilu ovat tarkottaneet usein samaa asiaa minulle ja nyt kun en urheillut niin minulla todella oli sitä kuuluisaa vapaa-aikaa, mutta sitten pintaan nousi niinkin huvittava juttu kuin se, etten osannut hyödyntää sitä aikaa mitenkään, koska sitä ei minulla ollut aikaisemmin ollut.

Tilanne oli vähän sama kuin laittaisi täysin kielitaidottoman henkilön vieraaseen maahan, jossa ei puhuttaisi sellaista kieltä, jota hän ymmärtäisi ja sitten vain katsottaisiin kuinka kauan menee ennen kuin hän alkaisi pikku hiljaa oppimaan uuden kielen ja selviämään omillaan.

Minulle tuo vieras maa tarkoitti vapaa-aikaa. Yhtäkkiä pystyin nähdä kavereita lyhyelläkin varoitusajalla, eikä tapaamisia tarvinut suunnitella kolmea viikkoa etukäteen. Pikku hiljaa aloin korvaamaan urheilemattomuuden aukon kuitenkin pikkasen väärällä tavalla. Otin töitä niin paljon kuin vain pystyin. Hukutin ajatukseni töihin ja purin pahaa oloani niin. Kesälomani oli kaukana lomailusta.

Syksyn alussa ehdin kuin ehdinkin hengähtämään viikon ennen kuin opintoni jatkuivat ja koin niin sanotusti pienen valaistumisen asioiden suhteen isovanhempieni verannalla makoillessa. On ihan okei sanoa olevansa väsynyt, oli se sitten henkistä tai fyysistä väsymystä. Ei se tee minusta tai sinusta yhtään sen huonompaa ihmistä. Tärkeämpää on se, että tajuaa milloin omat rajat tulevat vastaan. Itselläni ne tulivat siinä vaiheessa, kun tuli liikaa muutoksia. Olen tajunnut kuitenkin sen, että tämä on vain yksi kausi elämässäni ja tulen tätä aivan varmasti vanhempana naureskellen muistelemaan ja voin vain todeta, että omista teoistaan oppii aina jotain uutta.

Kausi paketissa

Kirjoittelinkin eilen jo Instagramin puolelle juttua siitä, että kisakauteni tai no ehkäpä tarkemmin sanottuna tavoitteellinen treenikauteni on tältä vuodelta ohi.

Se oli siinä. Nimittäin mun kisakausi, joka ei kyllä todellisuudessa päässyt ikinä edes alkamaan. Heinäkuulle suunnitellut kisat jäävät välistä ja maratonin juokseminenki tuntuu vähän liian kaukaiselta ajatukselta, mutta eihän sitä ikinä tiedä, jos lähtöviivalle innostun menemään elokuussa. Nyt vain treeniä alle ja rennosti katse kohti ensi vuotta! Silloin jos jolloin haluan olla kunnossa💪💪 © @kaneyaaz #running #juoksu #juokseminen #injury #juoksulenkki #hcr2017 #helsinkicityrun #running #instarunning #instarunners #löpning #laufen #hardlopen #runnerscommunity #runner #runners #halfmarathon #halfmarathontraining #puolimaraton #training #workout #treeni #triathlon @worlderunners #worlderunners#seemyrun #alwaysinbeta #newbalancesuomi @helsinkicityrun #garmin #garminfinland #teamairofin

Henkilön Katja (@katjamaista) jakama julkaisu 4. 07ta 2017 klo 7.07 PDT

Koko kevään kamppailin erilaisten terveysongelmien kanssa, mutta sitten toukokuun alussa pääsin tekemään täyspainoisia treeniviikkoja ja ajattelin, että kyllähän sitä vielä kisaamaan päästään. Noh sitten Helsinki City Run jäi juoksematta uusiutuneen jalkavamman takia ja treeneihin tuli taas tauko. Yritin pitää mielen posiitivisena, mutta eihän se helppoa ollut. Olo alkoi helpottua, mutta oma kroppa ei kuitenkaan tuntunut enää omalta. Tiesin/Tiedän jotain olevan vialla, mutta mitään selittävää syytä ei ole löytynyt. Olen harrastanut kilpaurheilua koko elämäni, joten oman kehon on oppinut tuntemaan todella hyvin. Tietää milloin väsymys on oikeasti vain laiskuutta ja milloin todella pitää jättää treenit välistä ja levätä mielummin. Kun keväällä olo alkoi tuntua hassulta, tiesin heti, ettei joku ole kunnossa, koska sen verran paljon olen juurikin kroppani kanssa tehnyt töitä.

Henkilön Katja (@katjamaista) jakama julkaisu 19. 06ta 2017 klo 9.54 PDT

On hyvin turhauttava fiilis, kun kaikki testit ( mitä lääkärit suostuvat ottaa) näyttävät normaaleilta, mutta oma tunne ei niitä tuloksia tue. Lääkärit hokevat, että olen aivan terve nuori, mutta eivät osaa katsoa kokonaiskuvaa ja sitä mitä kroppani on ennen sietänyt ilman minkäänlaisia ongelmia. Kesäkuun puolessa välissä tuli tietynlainen henkinen luovuttaminen kaiken suhteen. Aloin uskoa siihen, että ehkä olen vain luulosairas ja mitään todellista vikaa ei minussa ole. Pahana allergikkona opiskelen homekoulussa ja uskon senkin vaikuttavan osin tähän olotilaan, mutta lääkäreiden mielestä homeella ei ole mitään tekemistä minkään kanssa vaan itse teen siitä suuremman ongelman kuin se todellisuudessa heidän mielestään on.

Kun sinulle tarpeeksi kauan hokee jotain asiaa, alkaa siihen uskomaan, vaikka se ei olisikaan totta.

Parisen viikkoa olen nyt pohtinut todella paljon sitä, että pitäisikö vain jättää kisat väliin tältäkin vuodelta ja olen tullut siihen tulokseen, että pitää. Teen 50h työviikkoja niin sekin on varmasti osasyy sille, ettei keho tunnu aina omalta. Päätin, että treenailen nyt muutaman kuukauden ihan vain fiilispohjalta ja sitten syys-lokakuussa alan treenaamaan vuosi 2018 kiikarissa, jos kroppa sen vain sallii. Ensi vuoden kisoja on tullut jo mietittyä ja niitä kohti mennään heti, kun olotilan saa tasaantumaan sellaiselle tasolle, että pystyy pikku hiljaa nostamaan treenitunteja.

Turha sitä päätä on väkisin hakata seinään, jos tulosta ei kuitenkaan millään tasolla synny.

Bloginkin päivittely on ollut todella vähäistä koko vuoden ajan juuri kaikkien ongelmien takia niin ei ole ollut kiinnostusta/energiaa tänne kirjoitella mitään, mutta ehkä sekin pikku hiljaa alkaa muuttumaan.

Katja

Takaisin tauolta

Kuten monet ovatkin jo huomanneet niin ei ole tullut kauhean paljoa tänä keväänä tänne kirjoiteltua. Opiskelut ovat vieneet suurimman osan ajastani ja siihen lisäksi työt ja treenit niin ei ole ollut aikaa/motivaatiota viettää koneen äärellä lisää aikaa blogia kirjoitellen.

Kevättäni on värittänyt kaikenmaailman terveysongelmat, joten sekin on yksi syy minkä takia en ole halunnut tänne urheilusta kirjoitella.

Tein vuoden 2016 alussa päätöksen, etten kisaa triathlonin parissa tulevana kesänä ja yritän pysyä terveenä koko kesän. Suunnitelmat muuttuivat muutenkin sen verran, että muutin Lontooseen ja siellä tuli vietettyä koko kesä. Suomeen palattuani treenimotivaatio oli parhaimmillaan. Ylimenokauden vietettyäni alkoin tekemään suunnitelmia tälle vuodelle. Edessä olisi ainakin yksi puoli maraton ja yksi maraton. Triathlonin pariin paluusta en ollut ihan niin varma. En tietenkään sen takia ettenkö haluaisi enää kisata lajin parissa vaan se, että kynnys kisoihin ilmoittautumiseen oli koko ajan kasvanut, kun ei enää ollut varma siitä millä tasolla omat kyvyt ovat.

Syksyllä tein kuitenkin sellaiset suunnitelmat, että en ota paineita kisoista vaan ilmoittaudun niihin kevään/kesän aikana, kun olen saanut enemmän selvyyttä siitä, missä vaiheessa fyysinen kuntoni on. Syksyn treenailut menivät oikein hyvin ja lokakuussa olin jo paremmassa vaiheessa kuin edellisinä vuosina samoihin aikoihin. Marraskuun alussa ongelmat kuitenkin alkoivat ja treenaaminen alkoi olla koko ajan epäsäännöllisempää. 

Tammikuu menikin sitten Kotkassa asuessa ja fiiliksen mukaan treenatessa. Maaliskuussa ongelmat alkoivat hävetä ja pääsin tekemään jo kunnollisia treenejä. Valmistautuminen HCR:lle oli täydessä vauhdissa ja luottamus omaan tekemiseen oli hyvä. 

Toukokuun alussa ongelmat kuitenkin palasivat. Vuoden 2015 kesällä minulla oli vasemmassa jalassa vamma, jonka syy ei kuitenkaan ikinä selvinnyt. Muutaman viikon kävely kyynärsauvoilla auttoi asiaan ja pääsin taas treenaamaan. Toukokuussa aloin tuntemaan samalaista kipua taas samassa jalassa. Pidin taukoa treenaamisesta ja toivoin, että asiat korjautuisivat niin. Tein kuntouttavia treenejä ja kehonhuolto oli iso osa treeniohjelmaani. 

Noin viikkoa enne HCR:a kipu kuitenkin yltyi ja jalkaan alkoi sattua jopa kävellessä. Pidin kuitenkin mieleni positiivisena lähtöviivalle asettumisen suhteen ja toivoin vain asioiden helpottuvan. Viime lauantaina kipu kuitenkin yltyi entisestään ja piti tehdä lopullinen päätös siitä lähdenkö juoksemaan. Päätös oli tällä kertaa DNS ja lääkäriajan varaus. 

Lääkärillä käynti osoittautui oikeaksi päätökseksi ja nyt ollaan kävelty kyynärsauvojen kanssa taas muutama päivä. Diagnooseja, joita sain jalastani, en ala täällä sen enempää avaamaan, mutta sen voin sanoa, että tilanne on hallinnassa. Kuntoutus on aloitettu ja mieli on pysynyt positiivisena.

Sain ihanan motivaatiolahjan äidiltäni lääkärikäynnin jälkeen ja sen avulla olen joka päivä muistuttanut itselleni, että asiat voisivat olla todella paljon huonomminkin. Tällä hetkellä vain yksi laji on täysin kielletty ja se on juoksu, mutta muuten saan treenata.

Motivaatiolause+kahvakuula+juoksukenkä
=kaikki asiat, mitkä motivoivat minua ja liittyvät elämääni

Ongelmista huolimatta tavoitteena on vieläkin palata triathlonkisoihin tänä kesänä ja vielä tavoite vaikuttaa ihan siltä, että se voikin toteutua, jos vain maltan nyt levätä.

Kohti kevättä

Kuluva vuosi on tähän asti ollut jo hyvin erilainen verrattuna edellisiin. Vietin tammi-helmikuun oikeastaan kokonaan Kotkassa opintojeni takia ja nyt vasta alkaa kunnolla taas pääsemään arkirytmiin kiinni täällä Helsingissä.

Helmikuun lopussa oli Helsinki City Runin Street teamin Kick off -tilaisuus, johon onneksi kerkesin Kotkasta mukaan.

Olen siis nyt toista vuotta Street teamin toiminnassa mukana. Tilaisuudessa saimme paljon tietoa HCR:nin yhteistyökumppaneista ja eniten itse ainakin odotin New Balancea. Heidän kenkiään olen käyttänyt jo muutaman vuoden ajan treeneissä ja nyt olisi tarkoitus hommata myös kisakengät samalta merkiltä, vaikka tänä vuonna ei varmaankaan tule ihan kauheasti kisattua edellisvuosiin verrattuna.

Toinen yhteistyökumppani, jonka tuotteita pääsimme testaamaan, on Ice Power. Jokunen vuosi sitten sain pahan allergisen reaktion juurikin Ice Powerin suihkutettavasta kylmägeelistä, joten hieman varautuneesti suhtauduin tuotteisiin.

Testiin pääsi Ice Powein kylmälaastarit. Tarkoituksena on siis laittaa laastarit hoitoa vaativan kohdan päälle ja antaa niiden olla siinä niin kauan kuin tehoa riittää eli noin 6h. Ensimmäinen positiivinen yllätys ole se, että Ice Powerille ominainen voimakas haju ei todellakaan käynyt liian pahasti nenään laastareista. Toinen asia mikä yllätti oli se, että laastarit oikeasti tehosivat, eivätkä aiheuttaneet allergista reaktiota. Enkä todellakaan sano näitä asioita sen takia, että minun olisi pakko! Atoopikkona olen erityisen tarkka sen suhteen, mitä iholleni laitan. Ihan tarpeeksi monta kertaa ollaan oltu kortisonikuurilla ihottumien yms takia. Itse tykkäsin laastareista juurikin sen takia, että eivät aiheuttaneet testatessa minkäänmlaista reaktiota iholle ja haju on paljon miedompi kuin esimerkiksi suihkutettavassa kylmägeelissä.

(Helsinki City Runilla on paljon muitakin yhteistyökumppaneita, joiden tuotteita pääsemme testaamaan, mutta ne tulevat näkymään myöhemmin täällä blogin puolella ja varmaankin myös Instagramissa.)

Kylmälaastareiden kautta päästäänkin sitten minun tämän hetkiseen treenaamiseen. 

Kuten edelliseessä postauksessa kerroin, lähtökohdat treenaamiselle eivät ole olleet parhaimmat tänä talvena. Tilanne on kuitenkin mennyt koko ajan parempaan päin ja keskiviikkona sainkin jo hetkellisesti luvan alkaa treenaamaan taas täyspainotteisesti, mutta sitä iloa ei kauan kestänyt kun selvisi, että testieni kanssa oli käynyt pieni kämmi. Nyt siis pitää vielä malttaa ottaa rauhallisesti ja keskittyä enemmän muuhun kuin treeneihin. Vaikka välillä tilanne saakin mielen mustaksi niin yritän itselleni joka päivä muistutella, ettei tämä tilanne ole todellakaan ikuinen. Nyt kun jaksaa hoitaa itsensä kuntoon niin ensi vuonna viimeistään pääsee taas rikkomaan omia ennätyksiään niin triathlonissa kuin muissakin lajeissa.  

 

Motivaatio koetuksella

Heti alkuun voin sanoa, ettei vuosi 2017 ole lähtenyt ihan suunnitelmien mukaan liikkeelle ainakaan urheilun osalta. Opinnot ja ns. muun elämä on sen sijaan sujunut ihan normaalisti.

Lokakuun lopussa viime vuonna aloin tuntemaan itseni väsyneemmäksi, kuin normaalisti, mutta laitoin paljon stressin piikkiin. Koulussa alkoivat deadlinet lähetyä ja aerobinen kunto ei ollut sillä tasolla missä olisin sen halunnut olevan. Valmennusryhmän treeneissä alkoi tuntua joka kerta pahemmalta, mutta en tietenkään halunnut myöntää olevani ongelmissa. Alkoi tulla pientä flunssaa, penikat oireilivat ja nukkumisesta ei tullut mitään. Pidin taukoa treenaamisesta ja aloin karsimaan muitakin menoja.

Olon alkoi tauon myötä helpoittaa ja palasin takaisin normaaliin arkirytmiini. Kaikilla elämänosa-alueilla meni kaikki juuri niin kuin pitikin. Alkutalvesta tulikin sitten jo takapakkia. Hengitys alkoi vinkua juostessa ja treenin jälkeen yskiminen jatkui läpi yön niin, ettei nukkumisesta tullut mitään. Vähensin juoksun osuutta kokonaistreeneistä, koska tuntui, että vain juoksu provosoi yskää. Uinti ja pyöräily sitä ei kuitenkaan tehnyt, ainakaan niin pahasti.

Oloni ei kuitenkaan ollut millään tavalla kipeä, joten en osannut pelätä mitään sen pahempaa. Ajattelin vain keuhkojen ärtyvän kylmästä ilmasta. 

Vuoden vaihteessa olo ei ollut vieläkään helpottanut ja kunto alkoi laskea treenaamisesta huolimatta. Motivaatio bloginkirjoittamiseenkin alkoi olla kortilla, kun tuntui, ettei ole mitään mistä kirjoittaa treenien sujuessa niin huonosti. Tammikuun alussa nielin ylpeyteni ja myönsin sen, ettei nyt mene ihan putkeen. Marssin lääkärille ja minulle tehtiin heti laajat verikokeet. Ensimmäisten tulosten perusteella olin elämäni parhaimmassa kunnossa. Hemoglobiiniarvo oli palautunut aivan loistavasti verenluovutuksen jälkeen, tulehdusarvo oli normaali, kaikki oli kunnossa niiden mukaan. Pari päivää sen jälkeen sain mykoplasmatestin tulokset ja sehän alkoi jo avaamaan ongelmaa. Testin perusteella olin mykoplasman sairastanut todennäköisesti juurikin syksyllä ja kroppa ei ollut siitä vieläkään palautunut. 

Antibioottikuuriahan se tarkoitti ja mielikin alkoi kirkastua josko lääkekuuri helpottaisi oloa. Vasta kuurin vikoina päivinä aloin huomaamaan muutosta olotilassani ja yskiminen väheni. Kuurin loputtua sain kuitenkin palata takaisin entisten ongelmien pariin kun yskiminen ja hengittämisen vaikeus palasi. Lepäsin lisää ja aloin miettimään kesän kisoja ja sitä, että taitaa jäädä tämäkin kisakausi välistä. Motivaatio mielialan positiivisena pitämiseen oli minimissä, kun mietin, etten tänä kesänäkään pääse välttämättä tekemään sitä mistä eniten pidän eli treenaamaan kisoihin ja kisaamaan.

Nyt pikku hiljaa olo alkaa normalisoitumaan. Hengitysvaikeudet vähenevät viikoittain ja vähitellen olen pystynyt palaamaan takaisin treenien pariin. Vielä ollaan hyvin kaukana normaalista treenirytmistäni ja kunnostani, mutta suunta on parempaan päin, joten ei voi muuta kuin iloita.

Vaikka tuleva kisakausi jäisikin välistä, tulee niitä aina uusia. Nyt tavoitteena on saada itseni siihen kuntoon, ettei tarvitse joka lenkillä pelätä tukehtumista. Jos kisaamaan pääsen kesällä niin se tapahtuu sitten normaalista poiketen hyvin paljon myöhemmin kuin edellisinä vuosina. Toukokuu menee ainakin vielä treenatessa, mutta ehkä sitä johonkin triathlonkisaan vielä uskaltautuu loppukesästä.